PIIRIN TARINOITA 1923–2020 –TARINAKILPAILUN KÄRKIKOLMIKKO
Piirin tarinakilpailu keräsi alueesta hienoja, hauskoja sekä koskettaviakin muistoja ja tarinoita. Piirin raati pisteytti kilpailuun osallistuneet tarinat ja niistä kolme nostettiin julkaistavaksi. Kiitosta saivat ”Vipparina Törnävän sairaalassa”-tarina, joka avaa nuoren naisen kasvutarinaa Piirin alueella. ”Pienen tytön Piiri” –tarina puolestaan näyttää Piirin alueen pienen lapsen näkökulmasta. ”Kerro minulle syy elää” –tarina raottaa aluetta potilaan näkökulmasta koskettavalla kerronnallaan ja ”Villit kissat” –tarina muistuttaa meitä pojankoltiaisten jännittävistä leikeistä Piirin alueella.
Piirin tarinat ja muistot elävät alueella edelleen vahvasti. On tärkeää, että niitä edelleen kerätään ja jaetaan tuleville sukupolville. Tarinoitsijoille on lähetetty kiitokseksi lahjakortit Piirin toimijoiden palveluihin. Piirin raati kiittää kaikkia tarinakilpailuun osallistuneita.
VIPPARINA TÖRNÄVÄN SAIRAALASSA
Piirin tarinoita 1923 – 2020 –tarinakilpailun 1.sija
Muutin perheeni kanssa Seinäjoelle vuonna 1962 ollessani 5-vuotias. Päästyäni ylioppilaaksi keväällä 1976 lähdin opiskelemaan Turkuun. Sen jälkeen vietin vielä parina vuonna lomiani vanhempieni kodissa Seinäjoella.
Äitini oli sairaanhoitaja. Aika pian Seinäjoelle muuttomme jälkeen hän meni töihin Törnävän sairaalaan, missä ehti työskennellä noin 20 vuotta, kunnes muutti Helsinkiin. Äitini kuoli kolme vuotta sitten, ja minua harmittaa, että en ymmärtänyt kirjoittaa muistiin hänen kertomiaan tarinoita Törnävästä. En uskalla niistä kirjoittaa, kun en pysty varmistamaan niitä tosiksi.
Myös me kaikki kolme sisarusta olimme vuorollamme töissä Törnävän sairaalassa. Teimme sijaisuuksia hoitoapulaisina, ”vippareina”. Minun vuoroni tuli kesällä 1975, jolloin täytin 18 vuotta. Sinä ja seuraavana kesänä sain tutustua moniin eri osastoihin sekä Törnävän että Koskenalan sairaalassa. Opiskeluaikanani tein vielä joitain sijaisuuksia esim. joululomilla. Aloittaessani olin lukiolainen, eikä minulla ollut minkäänlaista koulutusta alalle. Sain kyllä opastusta aina uudelle osastolle mennessäni. Tapasin paljon ihania hoitajia, jotka jaksoivat neuvoa ja auttaa. Jokaisella osastolla oli omat rutiininsa ja tapansa työskennellä.
Olin käynyt monesti äidin työpaikalla ja jopa osallistunut potilaille järjestettyihin tilaisuuksiin esiintymällä niissä siskoni ja parin ystävämme kanssa. Mutta nyt olin töissä ja vastuussa itsestäni ja potilaista. Siksi minua joskus vähän pelottikin.
Muistan, kun menin ensimmäistä kertaa yövuoroon yksin. Kyseessä oli miesten avo-osasto. Lähtiessäni kotoa äiti sanoi ohjeeksi vain, että muista varmistaa selustasi. Osaston käytävällä oli hätänappi, josta saattoi tarvittaessa kutsua ala- tai yläkerran yöhoitajan apuun. En muista, kummassa kerroksessa tämä osasto oli. Tällä osastolla olin sen verran pitempään, että ehdin olla yövuorossakin muutaman kerran.
Yhtenä yönä eräs potilas ei saanut nukuttua. Hän halusi pelata kanssani korttia. Tiesin kyllä, että yleensä yöllä ei pelattu, mutta ajattelin, että jospa kortinpeluu rauhoittaisi häntä. Koko ajan pelatessamme mies kertoi, mitä hän kuuli. Hitler puhui hänelle. Pelkäsin Hitlerin sanovan, että tuo tyttö tuossa on juutalainen ja hänet pitää tappaa. Onneksi näin ei käynyt. Lopulta potilas meni rauhallisesti sänkyynsä ja sai unen päästä kiinni.
Tämä sama potilas oli ainut, joka kävi minuun käsiksi. Olin iltavuorossa sairaanhoitajan kanssa. Sattui niin, että hoitaja hälytettiin ottamaan vastaan uusi potilas. Olin siis yksin 40 sairaan miehen kanssa. Yhtäkkiä tämä potilas tarrasi minuun lujasti kiinni. Paikalle tuli toinen potilas, iso, riski mies, joka sanoi tiukasti: ”Kädet irti Päivistä!”. Pääsin siis pälkähästä pelkällä säikähdyksellä. Kun sairaanhoitaja palasi osastolle, kerroin tapahtuneesta. Muistan, että kohta paikalle tuli kaksi mieshoitajaa, jotka siirsivät potilaan suljetulle osastolle.
Seuraavalla viikolla tämä potilas tuli päiväraportin aikaan käymään osastollani. Hän pyysi saada vaatteensa ja loput tavaransa. Sanoin, että tulen antamaan. Avasin lukitun liinavaatevaraston ja astuin täysin harkitsemattomasti varastoon hänen edellään. Mies tuli perässä ja veti oven perässään kiinni. Kävelin määrätietoisesti hänen ohitseen ovelle, avasin sen ja sanoin: ”Täällä pidetään ovet auki!”.
Olin jonkin aikaa myös naisten suljetulla osastolla. Siellä muistin erityisesti pitää kiinni äidin neuvosta ja huolehdin selustani turvallisuudesta. Vaaratilanteita ei onneksi ilmaantunut. Yksi nuori, kaunis potilas jäi erityisesti mieleeni. Hän oli yleensä rauhallinen, juttelin usein hänen kanssaan. Mutta ilmeisesti hänen ja erään hoitajat kemiat eivät kerta kaikkiaan sopineet yhteen. Sillä tämän hoitajan tultua töihin, ei mennyt kauaa, kun potilas sai jonkinlaisen raivokohtauksen. Näin kohtauksen vain kerran, mutta kuulin muilta hoitajilta, että näin oli tapahtunut ennenkin. Potilasta rauhoittamaan määrättiin muistaakseni neljä hoitajaa. Puimme potilaalle pakkopaidan ja veimme selliin, jossa hän sai rauhoittavan piikin. Sen jälkeen hän jäi sinne makaamaan. En tiedä, kuinka kauan hän siellä joutui olemaan. Olin vain vippari ja pidin suuni kiinni. Mutta ajattelin, että tilanne olisi ehkä voitu hoitaa paremminkin.
Muistoni noilta ajoilta ovat mukavia. Viihdyin työssäni. Opin petaamaan, syöttämään vanhuksia, vaihtamaan heille vaippoja, kylvettämään, mittaamaan sykettä ja verenpainetta sekä muuta perussairaanhoitoa. Joillakin osastoilla taisin olla vain ”hupulaisena”. Juttelin potilaiden kanssa, pelasin korttia, ulkoilin, kuljin mukana ruokalaan ja muuta sellaista. Joskus teimme pyöräilylenkkejä tai leivoimme. Luulen, että sinä aikana opin, ainakin jonkin verran, kuuntelemaan, ymmärtämään ja arvostamaan erilaisia ihmisiä sekä tarvittaessa rauhoittamaan tilanteita ja pysymään itse jämäkkänä. Se oli minulle mitä parasta ihmissuhdekoulutusta. Siitä olen kiitollinen.
– Päivi Pöyry
PIENEN TYTÖN PIIRI
Piirin tarinoita 1923 – 2020 –tarinakilpailun jaettu 2.sija
Asuin perheeni kanssa 1950-luvulla, Piirimielisairaalan henkilökunnan asunnoissa, Seinäjoella. Kansankielellä alueesta käytettiin nimeä Piiri. Sittemmin se on ollut Törnävän Sairaala.
Äitini oli mielisairaanhoitaja ja isäni oli muusikko. Meitä lapsia syntyi neljä siellä asuessamme. Syntymävuoteni oli 1952 ja elin ensimmäiset kahdeksan ja puoli vuotta sairaalan alueella. Törnävän kansakoulua ehdin käydä pari vuotta Piiriltä käsin.
Sairaala-alue oli aidattu koristeellisella rauta-aidalla. Isot nurmialueet, puustot ja erilaiset kasvit täydensivät alueen vehreää kauneutta ja vaaleita isoja rakennuksia. Henkilökunnan lapsille järjestettiin monenlaisia kilpailuja luonnossa ja kivoja juhlia Seurala-nimisessä talossa. Piirillä oli oma urheilu- ja virkistysohjaaja. Hän ohjasi myös sairaalan potilaita liikuntaan ja virkistykseen.
Muistan valkeat lumiset talvet. Silloin hiihdettiin ja luisteltiin. Latu oli isolla tasaisella alueella ja sinne sai aina mennä hiihtämään, kun halusi. Luistelulle oli metsän reunaan jäädytetty pieni kenttä missä oli hyvä luistella. Kesät olivat lämpimät ja aurinkoiset. Kävimme läheisessä joessa, joka oli vähävetinen ja kivikkoinen, uimassa ja ongella. Saimme kiiskiä, jotka annoimme kissoille.
Urheilukisoja oli myös kesällä. Osanottajia oli paljon, samoin palkintoja. Muistan urheiluohjaajan innostavana ja aina ystävällisenä henkilönä. Sikala oli mielipaikkani kesällä. Silloin possut olivat ulkona karsinassa röhkimässä mudassa onnellisen näköisenä. Kipittelin sinne ajatuksena, että saisin pikkuporsaan syliini ja hoivattavakseni. Sikalaa hoiti kiukkuinen Karjakko. Hän ei tykännyt lainkaan, kun olin usein aidan takana anovan näköisenä. Kerran hän heltyi ja sain mennä karsinaan ottamaan pienen vaaleanpunaisen porsaan syliini. Voi sitä pakahduttavaa riemua! Pikkuinen possu vikisi ja vinkui. Pienet sorkat heiluivat vikinän tahtiin. Pian se rauhoittui ja sulki silmänsä, valkoiset ripset vain värähtelivät. Sain pidellä sitä kauan. Olin niin onnellinen! Sitten Karjakko käski minut pois. Iloni ei haihtunut, vaikka vaatteeni olivatkin tahriintuneet.
Siihen aikaan oli henkilökunnalla etuja. Esimerkiksi leipomon käyttö, jossa oli isot leivinuunit, leivinpöydät ja hyvät pesutilat. Siellä saivat olla lapsetkin. Autoin usein äitiäni leipomuksissa. Muistan vieläkin miltä siellä tuoksui.
Kesäisin oli jäätä purukasassa, metsikössä, kivien välissä. Sieltä me haimme sangolla jäänpaloja. Jäiden sekaan laitettiin maitoastia tai muuta joka tarvitsi kylmää. Iso yhteissauna oli myös käytössä. Sinne menivät naiset ja lapset omalla vuorollaan ja miehet omalla vuorollaan.
Liinavaatteet sai viedä sairaalan pesulaan pientä maksua vastaan. Ne piti nimikoida, jolloin ne myös palautuivat takaisin omistajalleen. Lastentarha oli liki sairaalaa ja siellä mekin oltiin välillä. Muistan ihanan Vieno-tädin ja vieläkin hän piirtyy nutturoineen mieleeni.
Piirisairaala oli hyvin omavarainen ja työllisti myös potilaita, jotka kykenivät töitä tekemään. Siihen aikaan riitti vilskettä alueella. Sunnuntai oli lepopäivä. Kuljen nykyään usein kävelyllä sairaalan alueella ja annan muistojen tulvia ihanina ryppäinä, uudessa entisöityvässä maisemassa. Kiitos siitä!
– Brita Viitamäki
KERRO MINULLE SYY ELÄÄ
Piirin tarinoita 1923 – 2020 –tarinakilpailun jaettu 2.sija
Edessäni seisova mies muistutti etäisesti Hannibal Lecteriä. Hetki sitten hän oli esitellyt itsensä, mutta minulle hän oli yksi monista, yksi niistä. Hän oli psykiatrian erikoislääkäri, valkotakkinen jumala ja minä syntinen kurja ja mikä vielä pahempaa, hullu. Itseasiassa vieläkin pahempaa: Itsemurhassa epäonnistunut hullu. ”Yritit itsemurhaa?”, hän sanoi. Sydänlaite piippasi taustalla tasaisesti. Nostin sormeani jossa oli happisaturaatioklipsi: Kyllä, yritin. ”Mitä ajatuks…”. Keskeytin lääkärin. Haluan kuolla heti, tänään, ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä. ”Tulisitko osastolle, siellä on paikka vapaana?”, jatkoi lääkäri. ”Entä jos en tule?”, sanoin. ”Se on pakkohoito sitten”, hän vastasi. Päätin lähteä vapaaehtoisesti, en halunnut aiheuttaa ylimääräistä paperityötä. Laitos olisi lukittuna vuorokauden ympäri joka tapauksessa. Minä kuolisin joka tapauksessa.
Kiipesin portaita ylös hoitaja vierelläni. Ensimmäisessä kerroksessa olisi tuleva osastoni, T10. Ylhäällä sijaitsi toinen akuuttipsykiatrian osasto T12, joka oli tosihullujen mesta, niin olin kuullut puhuttavan. Joku oli kuullut, että siellä potilas oli potkaissut hoitajaa naamaan. Varoittamatta. Hullut olivat joskus arvaamattomia. Minäkin olin, joskaan kukaan ei vielä tiennyt sitä, vähiten minä itse. Avain kävi ja ovi aukesi. Hienoista hälinää, hoitajia soljui ulos kansliasta päiväraportilta, tuttavallisemmin sanottuna rapsa oli ohitse. Eräs potilaista käveli pitkin seinää tukka silmillä. Yksi istui penkillä ja kyseli, mikä päivä tänään on? Tänään on torstai, vastasin kanssaeläjälle. ”Mikä päivä tänään on?”, hän jatkoi. Jätin vastaamatta uudelleen, sillä hoitaja hoputti ystävällisesti esittelykierrokselle. Ei tarvitse esitellä, olen ollut täällä ennenkin, vuonna 2005 kun nuoriso-osasto oli joulusulussa. ”Ai, tuttu paikka, no tämä esittely kuuluu asiaan ja näytän samalla huoneen”, hoitaja jatkoi. Asiaankuuluvasti huoneesta löytyi sänky, pöytä ja tuoli. Ikkunalla oli joulukynttelikkö, vaikka vuosi oli vaihtunut viisi päivää sitten. Oma vessa, ai että mitä luksusta! Mutta että toinenkin sänky. Kyräilin ympärilleni, sänky oli koskematon, ei siis huonetoveria toistaiseksi. Heitin kassini sängylleni ja painelin tupakkakoppiin.
Ensimmäisenä yö. Hyppäsin pyytämässä tarvittavaksi merkattua unilääkettä, Tenoxia, 15mg per tabletti. Kolmannella kerralla hoitaja kieltäytyi antamasta enempää. Odoteltaisiin että alkaa vaikuttaa. Nuorisolla sain kerralla kolmekymmentä kappaletta ja toiset kolmekymmentä perään, jos ei uni tullut, tiuskaisin ja viuhdoin jälleen kerran tupakkakoppiin hermostuneena unenpuutteesta. Se oli vielä aikaa, kun tupakkakoppia ei lukittu yöksi. Hyvä niin, sillä yöllä ei ollut muutakaan tekemistä. Seuraavana aamuna hoitaja tuli herättämään: ”Huomenta, aamuryhmään”. Huusin peittojen alta takaisin, että olen nuorisolla saanut tarpeekseni AAMURYHMISTÄ! Hoitaja huoahti kevyesti, että ei tarvitse tänään tulla, mutta huomenna tulet. Kuulin ovenraosta, kun hän selitti toiselle hoitajalle, että uusi potilas ei osallistu. Tunsin itseni haastavaksi ja vaikeaksi, hävetti ja kiukutti oma käytös, elämä ja kaikki.
Myöhemmin kävi ilmi, että aikuisten psykiatrian osaston aamuryhmä poikkesi nuorison aamuryhmästä huimasti: Kympillä kerrottiin, kenen nimipäivä on tänään, ketkä hoitajat ovat töissä, kuka on kenenkin vastuuhoitaja, kenellä potilaalla on menoa ja mitkä sairaalan ryhmät kuten taideryhmä tai musiikkiryhmä, ovat toiminnassa sille päivää. Siinä se. Nuorisolla oli sama homma mutta aamuryhmään kuului myös korttien pelaamista, Skip-bo oli kestosuosikkini, ja ulkoilua. Mitä virikettä hoitajat kulloinkin keksivät heille jotka eivät käyneet sairaalakoulussa. Kukaan ei siis täällä ollessani osallistaisi tai pakottaisi minua kortti- tai lautapeleihin, joita inhosin yli kaiken.
Päivällä keskustelin omahoitajani kanssa. Ruskeatukkainen nainen, erittäin mukavan oloinen, ystävällinen hymy joka ei yrittänyt ymmärtää liikaa. Totesin hänelle ikkunasta ulos katsellessani, että te voitte pitää minua täällä vaikka viisi vuotta, mutta kun minä astun noista ovista ulos niin tapan itseni. Totesin asian samalla tavalla kuin olisin todennut, että kas, ulkona paistaa aurinko. ”Hmm, vai niin…”, hän vastasi. ”Että yhteiskunnan varoja tässä vaan tuhlataan”, jatkoin ilmeettömänä ja pyysin lupaa poistua tupakalle.
Seuraava yö oli raskas, Tenoxeja ja ennen sitä rauhoittavaksi Opamoxia, mutta ahdistus ja unettomuus eivät ottaneet laantuakseen. Makasin valveilla, kieriskelin, nousin, kävin takaisin makuulle. Yöllä oli liikaa aikaa ajatella, ajatella kuolemaa. Kunnes se välähti kirkkaalta taivaalta: Voisin tappaa itseni täällä, heti, pois. Pomppasin ylös ja kiersin kuumeisesti huonetta, kunnes se osui katseeseen. Kynttelikön lasinupit. Ruuvasin yhden irti, taittelin sen vessapaperiin ja murskasin kantapäälläni. Kävelin vessaan ja rupesin nirhaamaan rannettani auki seisaaltaan. Paljon mustaa, lohdutonta kaipuuta. Haikeutta, hyvästejä kaikille ja ei kellekään. Lasi oli liian tylsä katkaistakseen niljakkaan verisuonen. Yritin purra sitä hampaillani poikki. Ei onnistunut. Yhtäkkinen havahdus ja pysäyttävä ajatus: Mitä olin tekemässä? Verta valui ja tajusin aiheuttavani sotkua. Siivoojille vaivaa, hoitajille paperihommia, paljon polemiikkia ja liikaa jälkipuintia. Painoin oikealla kädellä vasenta rannettani ja kävelin kansliaan. ”Herranjumala! Mitä sinä olet tehnyt?!”, hoitaja huudahti. Selitin sekavana, että anteeksi, anteeksi kovasti, en tiedä itsekään… Toinen yököistä kysyi, että mietinkö ollenkaan muita potilaita, joku voi herätä ja järkyttyä verestä käytävän lattialla? En, heitä en ollut tajunnut miettiä. Päivystävälle lääkärille soitettiin, ranne tikattiin. Siitä jäi pieni siisti jälki, haava ei ollut pitkä ja olin tehnyt sen poikittain, en pitkittäin. Nauratti jostain syystä oma poikittainen valinta ja tietämättömyys.
Aikaa kului, kuolemanhalu oli läsnä päivittäin. Päätin kuitenkin odottaa, tehdä oloni mahdollisimman kotoisaksi ennen elämän jättämistä taakse. Tutustuin muihin potilaisiin, meitä oli kirjava sakki koossa. Maanikko, pari masentunutta ja ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöstä kärsiviä tovereita. Muutama salaperäinen tapaus, epäilin syömishäiriötä ja dissosiatiivisuutta. Toiset olivat avoimempia kuin toiset. Eräs kertoi itsemurhayrityksestään, kuuntelin vain ja mietin mielessäni: Kuinka kivulias tapa lähteä. Onneksi säkin selvisit – niitä sanoja ja sitä ajatusta en tajunnut edes tapailla. Tupakkakopista tuli lempipaikka. Siellä ravasi niin potilaita kuin pari polttelevaa hoitsua, sinne linnoittauduttiin kahvikupposten kera, mistä tuli sanomista mutta ei totaalikieltoa. Kerran kopin lattiakaivoon oli kustu, se kirvoitti naurut pitkään ja jäi elämään legendana, jota kerrottiin eteenpäin. Yhteisissä tiloissa piirrettiin, maalattiin ja kirjoitettiin runoja, lausuttiin niitä ääneen ja annettiin aplodeja. Tunsin jonkinlaista elämää ympärilläni, vaikka kuolemanvietti eli vahvasti sisälläni.
Yhtenä monista katkounisista öistä päädyin tupakkakoppiin yöhoitajan kanssa. Istuin kyykyssä klinkkerilattialla ja tivasin epätoivoisena häneltä syytä elää ja elämän tarkoitusta, niellen välillä itkua, yrittäen pitää itseni vauhkoudesta huolimatta asiallisena. Mies toi mieleeni painijan tai nyrkkeilijän, joka oli päättänyt siirtyä kehästä suljetulle osastolle lohduttelemaan aamuyöstä kaltaisiani epätasapainossa olevia ajelehtijoita, joilla oli elämänlanka katkeamaisillaan ja tarkoitus hukassa. Hoitajan nimi oli Jarkko, kutsuin häntä Jouniksi koska hän muistutti, no enemmän Jounia ja itselläni on aina ollut huono nimimuisti. Jarkko oli jotenkin niin järkähtämätön, lempeällä tavalla jämpti ja säteili omanlaistaan auktoriteettista vahvuutta, aiheuttamatta vastustusta tai valtataisteluasemiin heittäytymistä. Edessäni seisoi ihminen, jolla oli ilmiselvästi vastaukset mieltäni polttaviin kysymyksiin! Jännittyneenä ja uteliaana kuuntelin Jarkon mielipiteitä, sanoja ja pohdintoja. Elämän tarkoitukseen hän vastasi kutakuinkin näin: ”Niin nuo on suuria juttuja, jokaisella varmasti omansa ja omat ajatuksensa elämän tarkoituksesta.” Tämä ei riittänyt nälkäiselle mielelleni vaan halusin lisää, jotain henkilökohtaisempaa. Jarkko mainitsi ihmissuhteensa, perheensä, lemmikit, työn, urheilun, asioita jotka tekivät hänestä tyytyväisen ja onnellisen. Ne olivat hänelle syy avata silmänsä seuraavaan päivään ja auttoivat jaksamaan. Olin pelkkiä kohonneita kulmakarvoja ja ymmyrkäisenä olemustani myöden. Noin arkisia asioita, niin pieniä suuria asioita, tavallista, selkeää. Halusin koskettaa tuota taianomaista tavanomaisuutta. Halusin itkeä ja halusin läimäyttää Jarkkoa sen takia, että tunsin järkyttävää, kipeältä tuntuvaa kyvyttömyyttä ja riittämättömyyttä. Koin että minulta oli mielenvikaisuuteni vuoksi evätty tuo kaikki kaunis ja hyvä. Mutta Jarkon vastaus riitti sille yölle ja vaikka en voi sanoa sen varsinaisesti rauhoittaneen minua, se antoi mietittävää. Taisin miettiä aamuun asti.
Tuosta kohtaamisesta tulee nyt kuluneeksi kolmetoista vuotta. Silloisella osastoreissullani minulle, yhdeksäntoistavuotiaalle nuorelle naiselle diagnosoitiin ykköstyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sen vahvisti osastolla puhjennut kuuden päivän mania. Diagnoosin saaminen oli kuin olisin tullut kotiin: En ollutkaan hullu ja viallinen hirviö, vaan minulla oli sairaus, joka osaltaan selitti käyttäytymistäni. Joskin sairaus on elänyt säännöllisestä lääkityksestä huolimatta enemmän ja vähemmän, näin vanhempana vielä enemmän.
Osastojaksoja minulla on ollut vielä viisi tuon vuoden 2008 jälkeen. Tänään, tänä aurinkoisena helmikuun päivänä minulle ei ole vieläkään valjennut kaipaamani elämän tarkoitus. Keskityn etsimisen sijaan nykyhetkeen ja kiitollisuuteen kaikesta olleesta ja olevasta, toivottavasti myös tulevasta. Minulla on puoliso, joka on kulkenut rinnallani jo 11 vuotta, sekopäinen kissa, kourallinen ystäviä ja hyvät välit lapsuudenperheeseeni. Sain hiljattain paikan sairaalan ryhmäkuntoutuksesta, josta olin hyvin iloinen. Tuntuu että vihdoin myrskyjen ja tyrskyjen jälkeen on aika(a) huoltaa itseään. Jarkko on sattunut olemaan hoitajana joillain myöhemmillä osastojaksoilla, välillä olen nähnyt häntä Törnävän Piirin alueella ja mielenterveyteen liittyvillä luennoilla. Jostain syystä hän jäi mieleen, monta hyvää keskustelua ja huumoriheittoa löytyy muistoista. Voisin sanoa, että toivon että en näe Jarkkoa enää ikinä. Kohdallani on kuitenkin erittäin todennäköistä, että tulevaisuudessa me tapaamme vielä.
– Jenna Oksalahti
VILLIT KISSAT
Piirin tarinoita 1923 – 2020 –tarinakilpailun 3.sija
Kaksi Karia ja minä, kiskoimme ohuita, noin neljän sentin vahvuisia lepänalkuja juurineen maasta. Katkoimme puut sopivan mittaisiksi, kuorimme ja muokkasimme juuret kuin golfmailan muotoiseksi. Tarkoitus oli tehdä taisteluväline, jolla sitten taistelisimme villikissoja vastaan. Kepit olivat kyllä hienot ja taitavasti tehdyt, mutta villikissoja emme olleet vielä kohdanneet. Tiesimme kuitenkin, että niitä varmasti löytyy sikalan yläpuolella olevasta heinäladosta. Meitä oli jopa varoiteltu niistä, tarkoituksena kaiketi oli, ettemme sinne menisi pahojamme tekemään tai ettemme loukkaisi itseämme. Olimme toki käyneet tuolla hämärällä heinävarastolla aiemminkin, mutta kulkeneet nopeasti sen läpi ilman taisteluvälineitä. Nyt oli kuitenkin päätökset tehty ja illalla me kolme urhoollista soturia kohtaisimme nuo julmat villikissat.
Iltapäivällä avasimme hallin suuret ovet, marssimme sisään rohkeasti keppejä heilutellen. Suljimme ovet perässämme, ettei kukaan huomaisi meidän olevan sisällä, koska alue oli kielletty lapsilta. Sisällä oli todella hämärää, mutta olimme varustautuneet hyvin. Jokaisella meillä oli Airamin taskulamput. Kari kakkosella oli kolmipatterinen lamppu, Kari ykkösellä ja minulla 4,5-volttiset taskulamppumalliset versiot.
Jonkin aikaa seisoskelimme ovensuussa ja odotimme silmiemme tottumista vähäiseen valoon. Matkaa oli noin kolmekymmentä metriä ja vintti kääntyi jyrkästi oikealle. Siitä oli suurin piirtein sama matka kohti lopullista määränpäätä. Kohti paikkaa missä tiedettiin villikissojen majailevan. Kari kakkonen kulki ensimmäisenä, hän oli meistä kookkain, eikä pelännyt mitään. Sen hän osoitti vuosia myöhemmin, tapellessamme Törnävällä tuulimyllyn luona kylätappeluissa. Soimme tämän tehtävän hänelle mielellämme.
Heinää oli varastoituna korkeiksi pinoiksi seinän vierelle ja täällä jossain ne kissat lymyilisivät. Meille oli kerrottu kauhutarinoita, kuinka ne hyökkäilivät pimeässä etenkin lasten kimppuun. Tytöt eivät uskaltaneet koskaan käydä täällä, kai pelkäsivät paljaita nilkkojaan ja sääriään. Tuolloin kaikki tytöt käyttivät hametta. Me emme tietenkään käyttäneet polvihousuja ja jalassa meillä kolmella oli lujat nahkakengät, ei mitään tennareita.
Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, syöksähti iso villikissa heinäpaalien välistä ja juoksi toiseen päätyyn saakka. ”Näittekö?”, huusi Kari ykkönen. Totta kai me nähtiin, olimme kaikki kolme jähmettyneet kesken uhmakkaan kävelyn keppejä heilutellen ja lampuilla paaleja valaisten, kuin suolapatsaiksi muuttuneina, pelosta vapisten. Seisoimme paikallamme, odottaen lisää villikissoja, kunnes Kari kakkonen sanoi: ”No jatketaanko?”.
Lähdimme liikkeelle, mutta entistäkin varovaisempina ja koko ajan tarkkaillen ja lampulla ympärillemme valaisten. Olimme nyt lähes perillä. Siellä, missä vihaisten villikissojen kerrottiin olevan. ”Katsokaa!”, sanoi Kari kakkonen valaisten parhaalla lampullaan viiden metrin päässä olevaa kummallista näkyä. Ihmeellisiä tuikkivia valoja näkyi pienessä tilassa, paalien välissä. Hiivimme varovasti lähemmäs, kukin lampuillaan valaisten kohdetta. Lähemmäksi päästyämme selvisi vihdoin, mitä siellä oli. Neljä pientä kissanpentua käpertyneenä toistensa viereen. Tuijotimme näkyä liikkumatta. Pennutkin olivat rauhallisia ja varmaankin unestaan heränneitä. Silloin se tapahtui! Paalin päältä pomppasi alas jotain suurta ja kovalla ryminällä. Ja niin meitä vietiin. Taaksemme katsomatta juoksimme henkemme edestä kohti isoja ovia. Ulos päästyämme olimme kuin olisimme sodasta hengissä selvinneitä. Huohotimme auringonvalossa, taistelukeppimme olimme paon aikana kadottaneet ja olimme edelleenkin peloissamme.
Sikalanhoitaja tuli meitä vastaan ja sanoi: ”Jaha, pojat on olleet villikissoja katsomassa. Näittekö siellä Rehulaa, se tapaa nukkua siellä pimeässä päiväunia”. (Rehula oli sairaalan potilaita, vapaakävelyn saanut mies, joka oli päässyt töihin sikalaan). Totesimme ettemme ole nähneet. Samalla arvasimme mistä se kova ryminä oli tullut. Jatkoimme kaikki omia kotejamme kohden, minä Seuralaan, Kari ykkönen A-taloon ja Kari kakkonen pesulan vintille. ”Nähdään taas huomenna!”, huikkasimme ennen kuin tiemme erosivat.
– Jussi Paarvala
___________________________________________________________________________________
MINUN PIIRINI 2030 –UNELMAKILPAILUN KÄRKIKOLMIKKO
Minun Piirini 2030 –unelmakilpailu keräsi alueesta kiehtovia näkemyksiä ja mahdollisuuksia alueen tulevaisuuden toimintoihin. Piirin raati pisteytti kilpailuun osallistuneet unelmat ja niistä kolme nostettiin julkaistavaksi. Kiitosta saivat ”Minun Piirini” -unelma, jonka monipuolinen näkemys Piirin tulevaisuudesta kiehtoi raatilaisia. ”Visio Piiristä” –tarina puolestaan sai raatilaiset kaipaamaan alueelle ravintolaa ja takkatulen loimua. ”Piirin sauna” –unelma koukutti raatilaiset idealla, joka voisi Piirillä toimia vallan hyvin.
Piirin aluetta kehitetään yhdessä ympäröivän alueen asukkaiden kanssa. Toiveet ja unelmat Piirin tulevaisuudesta ovat tärkeitä Piirin toimijoille. Vain siten teemme alueesta kaikille sopivan vapaa-ajan ja hyvinvoinnin keskuksen. Unelmoijille on lähetetty kiitokseksi lahjakortit Piirin toimijoiden palveluihin. Piirin raati kiittää kaikkia unelmakilpailuun osallistuneita.
MINUN PIIRINI
Minun Piirini 2030 –unelmakilpailun 1.sija
Tulevaisuudessa Piirin henkeä luonnehtii yhteisöllisyys. Se on jatkumo elämästä Törnävän sairaalan alueella sen parhaana toiminta-aikana. Uuden Piirin rakennuskanta ja ympäristö kunnioittavat vanhaa sairaalamiljöötä muodoltaan, mittakaavaltaan ja väritykseltään. Vanha mielisairaala-alue on rakennus- ja kulttuurihistoriallisesti sekä maisemallisesti arvokas kokonaisuus ja sellaisenaan harvinaisuus. Viherympäristö on avoin. Bulevardimaiset puistokujat on palautettu entiseen loistoonsa, kuin myös niin kutsuttu ”Punttalan” puutarha. Lähimetsikkö on valaistu.
Alueella on uusia rakennuksia: pienkerrostaloja, monitoimitaloja ja loft-asuntoja. Pienkerrostaloissa asuu sekä nuoria että ikäihmisiä, jotka tapaavat toisiaan yhteisissä tiloissa. Nuoret auttavat ikäihmisiä tarvittaessa. Loft-asuntoja on vanhoissa sairaalarakennuksissa. Vanhoissa sairaalarakennuksissa on hoitoalan yrityksiä. Korkeampiakin asuinrakennuksia on metsän suunnassa. Ne muodostavat umpikortteleita. Nämä pihakatumaiset korttelipihat ovat mielenkiintoisia ja luovat perustan viihtyisälle asuinalueelle. Uusissa korkeammissa kerrostaloissa on katolla viherpuutarhat. Siellä voi viljellä keittiökasveja.
Alueen asukkaiden yhteiskäytössä on niin leikki-, liikunta- ja oleskelutiloja kuin myös heitä palvelevia asukastiloja, esimerkiksi sauna ja vierastiloja. Alueelta löytyy myös verstaita, kerhotiloja ja muita kansalaistoiminnan ja kulttuurin tiloja. Jokapäiväistä elämää helpottavat myös pienimuotoiset liiketilat, apteekki ja ravintolapalvelut. Ne ovat erikoistuneet Etelä-Pohjanmaan rikkaaseen ja arvostettuun lähiruokaan. Päiväkoti ja alakoulukin löytyvät. Osa niistä on sijoitettu Hallintolaan, jossa on myös tietotupa.
Seurala jatkaa vanhaa perinnettään monipuolisena kulttuuritilana, jossa järjestetään myös näyttelyitä. Ravintolapalvelut toimivat siellä. Voimakas kulttuurihistoriallinen keskus on Etelä-Pohjanmaan terveydenhuollon perinneyhdistyksen ylläpitämä sairaalamuseo, joka esittelee mielisairaan- ja tuberkuloosinhoidon historiaa. Siellä on myös Piirin lasten elämää käsittelevä näyttely ja kirjan aineisto. Museon viereisessä rakennuksessa on hotelli matkailijoita varten. Alakerrassa on sauna- ja kylpylälaitos.
Piiri on saavuttanut mainetta, koska vanha arvokas sairaala-alue on ennallistettu, restauroitu ja lisärakennettu onnistuneesti. Samalla yhteys vanhaan sosiokulttuuriseen historiaan ja elämisen malliin on elpynyt.
Entisen niin kutsutun ”lasten puolen” -rakennuksiin voisi ajatella hyvinvoinnin ja ikäihmisten virkistyskoteja. Asia on työn alla, koska halutaan saada kokemusta muiden osien toiminnasta.
Osalla laajaa viheraluetta, Björkenheiminpuistotien ja rauta-aidan välisessä maastossa, lähellä ”Miljoona-WC:tä”, on ulkoliikuntatiloja. Rakennus toimii nyt liikkujien pukukoppina. Samalla alueella on myös asukkaiden viljelypalstoja. Siellä on kehittynyt sadeveden talteenottojärjestelmä. Vedenimeytys ja huleveden hyödyntäminen ovat osa alueen ekologista rakentamista. Metsikköalueet Seuralantien ja lääkärien entisten asuntojen välissä suovat asukkaille mahdollisuuden virkistävään kävelyyn tai lenkkeilyyn ja lapsille hiihtoon. Entisöity ankkalampi ilahduttaa.
Kun entisen mielisairaanhoitoalueen toiminnot ja asuminen sijaitsevat suhteellisen pienellä alueella, liikenteeseen on kiinnitetty erityistä huomiota. Monet autot ovat yhteiskäytössä ja on vuokra-autoja. Autot ovat sähkö-ja kaasuautoja. Kadut ovat hidas- ja pihakatuja tai shared space- tyyppisiä. Alueen liikenne on suunniteltu taitavasti ulkosyöttöisenä. Alueen pysäköintinormi vaihtelee 100 – 150 as/ kem.; uusilla asuinrakennusalueilla pysäköinti on sopeutettu rakenteelliseen ympäristöön. Väljemmällä, Seuralantien eteläpuolisella, alueella liikennöinti on väljempää. Toimintojen kannalta tarvittava pysäköintinormi on 100 as/kem. PIIRI tunnetaan viihtyisän asumisen, hyvinvoinnin ja vapaa-ajan tyyssijana.
– Taina Pitkänen-Koli
VISIO PIIRISTÄ
Minun Piirini 2030 –unelmakilpailun 2.sija
Minulla on visio ja haave Piirin vanhaan keittiörakennukseen.
Jos lähestymme kyseistä keittiörakennusta niin sanotusti B-sairaalan suunnasta, tulee ensimmäisenä vastaan muistaakseni orapihlaja-aidasta oleva neliö, jonka sisällä oli ennen omenapuita. Rakennuksen päädyssä on syvennys, mistä lastattiin ruokaa hevoskärryihin ja myöhemmin autoihin. Syvennyksestä vasemmalla oli aikoinaan keittiö ja leipomo, syvennyksestä oikealla puolestaan oli varastoituna keskussairaalan tavaraa.
Näihin tiloihin visioisin ravintolatoimintaa viineineen ja pizzoineen. Sisälle iso takka ja vaikka puulämmitteinen pizza-uuni, kuten Kauhajoen Krouvissa. Kivoja seurustelu-loosseja ja esimerkiksi vanhoista punatiilistä muurattuja seiniä. Ja jos palataan ulos tähän aidattuun viheralueeseen, niin ehkä muutamia kirsikkapuukatoksia ja erillinen grillauskatos. Grillauskatoksessa voisi viikonloppuisin järjestää teemailtoja hyvän ruuan ystäville ja antaa vaikkapa tilaisuuden osaaville kotikokeillekin osallistua kutsuttuna ravintolan toimintaan, tuoden omia reseptejään ja ideoitaan ravintolan käyttöön.
Voin kuvitella mielessäni Seinäjoen asukkaiden pyörä- ja kävelyretkien suuntautuvan Piirille. Moni asuntomessualueella kuten myös Simunassa ja sairaalanmäellä asuva varmasti kaipaa lähiravintolaa. Vuorenmaanrinteen varrella asuu satoja potentiaalisia asiakkaita.
Voisin hyvin kuvitella itseni istumassa lasillisella ja lukemassa iltalehteä lintujen laulellessa. Talvella sisätiloissa takkatulen loimussa, töiden jälkeen, moni istuisi lasillisella seurustelemassa kavereineen. Moni perhekin varmasti suuntaisi usein omaan lähiravintolaan ruokailemaan. Talvella ulkona voisi järjestää erilaisia grillaus-teemoja. Kyseinen rakennus sopisi myös pienimuotoiseksi hotelliksi ja ehkäpä esimerkiksi yleinen sauna voisi olla erikoisuus.
Minne muualle voit mennä Törnävän alueella ruokailemaan? Kotipizzaan? Mallaskoskelle? Vaihtoehtoja on alueella vähän ja Piirin puitteet ovat upeat tähän toimintaan. Toki rakennuksen yläkerrassa on ruokailutilat, jotka jo saattavat olla suunniteltu ravintolakäyttöön. Se on kuitenkin varmaa, että alue tulee tarvitsemaan tällaisen kohtaamispaikan.
Olen asunut Piirillä vuodesta 1955 vuoteen 1966 ja senkin jälkeen olen ollut tiiviisti kosketuksissa alueeseen kaverien myötä sekä siitä johtuen, että vanhempani olivat mielisairaanhoitajia. Syntymäkotini oli A-talon eteläpäässä, osasto 2:n alapuolella. Siitä muutimme asuntolaan. Muistoja Piiristä on paljon. Varsinaisia tarinoita on vähemmän.
– Heikki Lautamäki
PIIRIN SAUNA
Minun Piirini 2030 –unelmakilpailun 3.sija
Suomessa sauna on aina ollut arvostettu. 16.12.2020 saunominen tuli maailmanlaajuisesti tunnustetuksi ihmiskunnan aineettomana kulttuuriperintönä.
Piirillä sauna sijaitsi 1940-luvulla sairaala-alueen puolivälissä, potilasrakennus E-talon alakerrassa. Ulkoa tultiin käytävälle, jonka vasemmalta seinustalta avautui kaksi ovea saunoihin, ensimmäinen niin kutsuttuun pikkusaunaan ja toinen isoon saunaan. Kiukaat lämmitettiin puilla. Miespotilas, ”isäntä”, veti puut reellä Liiveri-rakennukselta. Sairaalan lämmittäjä ilmeisesti vastasi saunan lämmittämisestä.
Saunat oli tarkoitettu kaikelle sairaalan väelle. Pikkusaunassa saunoivat yksinäiset ja perheelliset lääkärit, ylihoitajat ja osastonhoitajat sekä puutarhuri. Isompaan saunaan oli eri vuorot miehille ja naisille sekä oppilaille ja harjoittelijoille. Saunassa käytiin kerran viikossa. Siellä ei saanut aikailla, sillä saunomisaikaa oli varattu kullekin yksi tunti. Sen vuoksi saunavarusteiden, kuten saippuoiden, pyyhkeiden, puhtaiden vaihtovaatteiden ja saunajuomien, kanssa oli varustauduttava hyvin.
Kun saunasta poistuttiin, saattoi seuraava saunavuorossa oleva perhe tulla jo ulko-ovella vastaan.
Lauteilla käyttäydyttiin rauhallisesti ja istuttiin vähäpuheisesti. Sodan jälkeisenä aikana oli yleensä kaikesta puutetta, mutta pesuhuoneessa oli runsaasti vettä käytettävissä. Pukuhuoneessa, ihoa kuivatellessa pyyhkeen sisällä, vietettiin vielä pieni nautinnollinen hetki: Raikas saunajuoma oli puolukkamehun ja vichyveden sekoitus!
Tällainen ”PIIRIN SAUNA” kaikkine entisajan ja nykyajan höysteineen voisi palvella edelleenkin alueelta virkistystä etsiviä ihmisiä, yksinäisiä, perheitä ja ryhmiä, niin Piirillä työssä käyviä, harrastuksiensa parissa siellä viivähtäviä kuin vierailevia ryhmiä ja turisteja. Saunajuomasuositus: puolukkamehu + vichy. PIIRIN SAUNA olisi Piirin sydän, joka huokuisi mielenrauhaa ja uutta energiaa.
PIIRIN SAUNASTA voisi olla myös ikkuna ympäröivään maailmaan: Saunakulttuuria suojelevat nykyisin Suomessa paikalliset saunayhteisöt. PIIRIN SAUNA voisi liittyä valtakunnalliseen Saunarinki-nimiseen saunatoimijoista koostuvaan verkostoon, (Suomen Saunaseura ry).
Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisen sisältävä yleissopimus tehtiin vuonna 2013. Sopimuksella on tarkoitus edistää aineettoman kulttuuriperinnön suojelua ja tehdä ihmisten, yhteisöjen tai ryhmien erilaisia kulttuuriperinteitä näkyviksi.
Saunominen tuli kansainvälisesti arvostetuksi viime joulukuussa, kun Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö, Unesco, lisäsi sen Suomesta ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloonsa. Saunominen on ensimmäinen Suomesta tähän luetteloon otettu perinne.
Olisiko PIIRIN SAUNA ensimmäinen sauna, joka olisi aloittanut toimintansa näköalapaikalta, sen jälkeen, kun saunomisen on lisätty aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon?
– Raili Ala-Haavisto
Piirin avoimet portit –hanke ja Piirin raati kiittävät kaikkia osallistujia!
Piirin tarinakilpailujen raadissa vaikuttivat:
Johannes Karhu (Piiri)
Kaisu Rintala (Piirin lapset)
Merja Lamminkangas (Seinäjoen oppaat)
Hanna Haapaneva (Piirin toimija / Go-rento –yritys)
Sofia Yli-Rahnasto (Seinäjoen nuorisovaltuusto)
Jenna Lehtimäki (Seinäjoen nuorisovaltuusto)
